Liisan tarina syövästä selviytymisestä

Sairastuin syöpään ensimmäisen kerran ollessani vasta 22-vuotias. Sairastumisessa kauheinta oli se, että olin vasta hiljattain tullut pienen pojan äidiksi. Kaikki alkoi siitä, kun huomasin nivusessani patin, joka sitten kasvoi kananmunan kokoiseksi. Patti diagnosoitiin imusolmukesyöväksi ja sädetykset aloitettiin saman tien. Sädetysten edetessä myös toiseen nivuseeni ilmestyi patti. Molemmat saatiin kuitenkin hoidettua hyvin.

Säikähdyksen jälkeen sain elää monta kymmentä vuotta ilman syöpää. Silti se minua jatkuvasti muistutti olemassa olollaan, sillä jouduin aloittamaan lopun elämääni kestävät lymfahoidot. Hormonilääkitystä söin vaihdevuosiini asti.

Kymmenen vuotta sitten elämäni kuitenkin pysähtyi jälleen ja sain huonoja uutisia: nyt syöpä oli tullut rintaani. Mitään oireita minulla ei ollut, vaan se huomattiin rutiinitarkastuksessa. Jälleen kaikki tapahtui hyvin nopeasti ja pian olin leikkauspöydällä rintani poistossa. Vaikka kokemus oli erittäin rankka, lähti sairaalasta mukaani myös jotain aivan korvaamatonta: huonekaverini Martta jonka kanssa ystävystyimme saman tien. Oli hyvin huojentavaa löytää ihminen, joka kävi läpi tismalleen samoja asioita kuin minäkin. Soittelimme toisillemme usein, välillä nauroimme, toisinaan itkimme ja kiroilimme. Martta oli minulle valtava voimavara, enkä tiedä kuinka järjissäni olisin taistelustani selvinnyt ilman häntä.

Arki syövän kanssa oli hyvin vaihtelevaa. Sytostaattien seurauksena minulta lähti ripset, hiukset ja kulmakarvat. Ruokahalu muuttui huonoksi ja olo oli voimaton. Töissä en pystynyt raskaiden hoitojen vuoksi käymään, mutta kotona jaksoin kaiken itse hoitaa. Tarvittaessa lapset ja ystävät minua auttoivat. Jotenkin tiesin kokoajan, ettei tämä syöpä tule minua kaatamaan vaan elämä jatkuu. Rintanikin sain korjausleikkauksen avulla takaisin ja vaihtoehtohoidot antoivat voimaa. Koin ja koen edelleen että mitä positiivisemmin ajattelee, sitä paremmin voi. Synkkyyteen ei kannata vajota, vaikka vastaan tuleekin päiviä jolloin haluaa vain käpertyä sänkyyn, itkeä ja pelko ottaa vallan.

Hoidoista toivuttuani halusin palata työelämään mahdollisimman nopeasti. Aluksi minua hieman jännitti, sillä en ollut vielä asiasta valmis kaikkien kanssa puhumaan. Pääosin vastaanotto oli kuitenkin hyvä, ja vain muutama työkaveri pahensi oloani utelemalla tai kertomalla kauhutarinoita toisista syöpään sairastuneista. Ihmisiä on niin monenlaisia, sama tuli todettua lääkäreidenkin kanssa. Mieleeni on jäänyt vahvasti kaksi eri lääkäriä; yksi joka nauroi sille että käyn lymfahoidossa ja toinen joka sanoi tekevänsä kaikkensa että siitä tulisi vielä joskus kelakorvattava hoitomuoto, ja niinhän siitä tuli. Täytyy sanoa, että olisin muutenkin kaivannut enemmän tietoa rahallisista etuuksista, sillä terveyden lisäksi syöpä on verottanut rankasti kukkaroani.

Nyt olen jo eläkkeellä ja elämääni ovat rikastuttaneet ihanat lapsenlapseni sekä järjestötoiminta jossa olen toiminut aktiivisesti jo vuosien ajan. Pelko syövän uusiutumisesta jyskyttää takaraivossa varmasti loppu elämäni, mutta olen päättänyt olla antamatta sille liikaa tilaa. Nyt on kulunut jo viisi vuotta siitä, kun lääkäri sanoi minulle yhden parhaista koskaan kuulemistani lauseista: ”Olet terve, toivottavasti emme näe enää ikinä!”

Nykyään kun tapaan ihmisiä, jotka ovat sairastuneet syöpään, pyrin valamaan heihin uskoa. Syöpä ei ole aina kuolemantuomio, olenhan minäkin siitä kahdesti selviytynyt.

Tästä linkistä löydät lisätietoa syövästä ja sen ennaltaehkäisystä.

Lukuavustin

Tämä sivusto tukee helppokäyttötoimintoja, joita ovat mm. tekstin muuttaminen puheeksi ja tekstin suurentaminen. Käytä sivun oikeassa alareunassa olevan työkalurivin kuvakkeita.

Käytämme evästeitä auttaaksemme sinua saamaan verkkosivuistamme parhaan mahdollisen hyödyn. Vierailemalla sivustollamme ja käyttämällä sitä hyväksyt evästeiden käytön. Lisätietoja: Evästekäytäntö