Elsan ja Väinön tarina omaishoidosta

Elsa: Minä toimin Alzheimeria sairastavan puolisoni omaishoitajana 12 vuotta. Kun toista ihmistä todella rakastaa, ei rakkaus lopu vastamäkiin. Vaikka päivät olivat välillä hyvin raskaita, tiesin aina että Pauli olisi tehnyt saman minulle jos olisin sairastunut.

Tosi hienosti me silti pärjättiin. Aluksi kaupungilta oli vaikea saada apua, sillä kukaan ei kertonut minulle etuuksista ja tuista. Kun sitten aloin saada omaishoidon tukea ja löysin yhdistystoiminnan jossa pystyimme Paulin kanssa yhdessä käymään, elämä helpottui. Kaupassa kävin silloin kun Pauli nukkui, pidempiä asiointireissuja varten sain kotihoidon työntekijän varmistamaan Paulin kotona pärjäämisen. Yritettiin me yhdessäkin käydä kaupassa, mutta ei siitä mitään tullut kun Pauli poimi toisten ostoskärreistä tavaroita.

Minun jaksamisen tueksi Pauli aloitti jossain vaiheessa intervallijaksot. Niissä hän kävi aluksi yhden viikon kuussa ja oli loput kotona. Tämä ei kuitenkaan meillä toiminut. Lopulta intervallijaksot kestivät aina kaksi viikkoa kerrallaan. Loppu vaiheessa Paulin sairaus eteni aika nopeasti. Hän laittoi suuhunsa kaikkea mitä kotoa löytyi, veti käsillään tavarat tasoilta alas ja hoitotoimenpiteet vaativat paljon suostuttelua. Sitten oli myös harhoja, karkailua ja kaatuilua. Enhän minä isoa miestä saanut yksin lattialta nostettua, vaan aina piti sitten omaisia apuun soitella.

Lopulta minun oli myönnettävä, että ei me enää pärjätä ja Pauli jäi hoitokotiin asumaan. Päätös oli hirvittävän vaikea. Mietin, olisiko meillä ollut vielä kiviä kääntämättä. Lapset kuitenkin takoivat päähäni järkeä ja sanoivat että kohta kotoa löytyy kaksi hoidettavaa. Eihän siinä sitten muita vaihtoehtoja ollut. Päivittäin kävin kuitenkin Paulia hoitokodissa katsomassa ja syöttämässä. Loppuajasta Pauli ei enää tunnistanut minua eikä lapsiamme. Se oli hirvittävän raskasta.

En tiedä kuinka olisin selvinnyt ilman yhdistystoimintaa ja sieltä löytämääni tukihenkilöä. Sattumalta meidän molempien puolisot muuttivat samaan hoitopaikkaan asumaan ja tapasimme päivittäin kun olimme heitä syöttämässä.

Väinö: Myös minun puolisoni sairastui Alzheimerin tautiin ja ehdin toimimaan hänen omaishoitajanaan 15 vuotta. Meidän kaupungissamme sosiaali- ja terveyspalvelut toimivat erittäin hyvin ja kaikki etuudet hoidettiin nopeasti ajan tasalle. Kyllähän se elämä aikamoista opettelua oli, kun esimerkiksi ruokaa ei ollut tarvinnut ikinä ennen tehdä ja sen sai opetella ihan alusta alkaen.

Vaimon sairastumisen myötä ystävät hävisivät vähitellen, vaikka eihän tuo Alzheimerin tauti tartu! Onneksi löydettiin yhdistystoiminta, joka sitten Eevan kanssa yhdessä aloitettiin. Oli hienoa saada vertaistukea kohtalotovereilta ja tehdä yhdessä asioita joihin myös muistisairas pystyi osallistumaan: oli erilaisia retkiä ja pelipäiviä. Kaikki saivat olla mukana touhuissa juuri sellaisina kuin olivat.

Kotona pärjättiin niin, että kun lähdin pidemmäksi aikaa asioille, tuli kotihoidosta työntekijä minua tuuraamaan ja pitämään vaimolleni seuraa. Lopulta aloitimme kuitenkin intervallijaksot, joissa Eeva kävi aina 2 viikkoa kerrallaan. Eevan sairaus eteni aika maltillisesti ja kotona päivittäiset toimet onnistuivat pitkälti ohjaamalla. Intervallijaksojen jälkeen vointi kuitenkin meni aina hieman alaspäin, sillä ei hoitajilla ollut aikaa samalla tavalla Eevaa avustaa kuin mitä minulla.

Lopulta Eeva muutti hoitokotiin asumaan. Päätös oli hyvin rankka, kuin Jakobin painia, mutta kypsyi vähitellen. Onneksi siellä hoitokodissa oli myös tuttuja: yhdistystoiminnassa tapaamani pariskunta, tai tarkemmin mies jota tämän puoliso kävi päivittäin syöttämässä. Myös minä aloin käydä syöttämässä Eevaa päivittäin ja samalla vaihdoimme kuulumisia ja paransimme maailmaa tuon toisen omaishoitajan kanssa.

Sitten eräänä päivänä Eeva nukkui pois. En tiedä kuinka olisin kaikesta selvinnyt, jos tuo tukihenkilö ei olisi tullut elämääni.

Elsa ja Väinö: Niinhän siinä kävi, että tukihenkilöstä tuli jotain vielä merkityksellisempää ja kesällä menimme naimisiin. Vaikka aluksi hieman jännitti tapailustamme kertoa, ovat kaikki ottaneet sen hyvin. Elsan ”tunnustaessa” lapset vain nauroivat hyväntahtoisesti ja kertoivat jo asiasta tienneensä. Väinö otettiin heti osaksi perhettä.
Arki on meillä lähtenyt mukavasti käyntiin ja asutaan nyt saman katon alla. Molempien huonekalut saatiin asuntoon mahdutettua ja nyt meillä on kaksi ruokapöytää, joissa vieraat mahtuu kestitsemään! Kyllähän tämä elämä on aikamoista, kun kaksi hoivavietin omaavaa asuu saman katon alla. Kun olemme molemmat toimineet omaishoitajina niin kauan, välillä unohtaa että toinen on ”täyspäinen” ja asioita tuppaa tekemään ja varmistelemaan toisen puolesta. Meitä yhdistää kuitenkin samanlainen huumori ja tässä talossa nauru raikaa.

Kaikille omaisille haluaisimme sanoa, että mikäli teillä herää epäilys läheisenne muistiongelmasta olkaa ajoissa yhteydessä kaupunkinne muistihoitajaan. Mitä aiemmin muistilääkitys aloitetaan, sen parempi. Älkääkä myöskään pelätkö ottaa apua vastaan, sillä itseään ei kannata uuvuttaa!

Tästä linkistä löydät lisätietoa omaishoidosta.

Lukuavustin

Tämä sivusto tukee helppokäyttötoimintoja, joita ovat mm. tekstin muuttaminen puheeksi ja tekstin suurentaminen. Käytä sivun oikeassa alareunassa olevan työkalurivin kuvakkeita.

Käytämme evästeitä auttaaksemme sinua saamaan verkkosivuistamme parhaan mahdollisen hyödyn. Vierailemalla sivustollamme ja käyttämällä sitä hyväksyt evästeiden käytön. Lisätietoja: Evästekäytäntö